Muistelo
Muistan siippani Peten ensimmäisen kisan Kotkassa vuosia sitten. Hän piti itseään äärimmäisen etevänä muutaman kuukauden treenaamisen jälkeen. Kukaan ei erityisesti kannustanut häntä lähtemään. Kisa päättyi jo ennen kuin oikeastaan alkoikaan, sillä Wilma oli tehnyt jo kymmenisen estettä ihan itsekseen, kun voitonvarma Pete oli ehtinyt toisen kohdalle. Lisäksi Wilma myöhemmin vielä pääsi irti hihnasta ja lähti uudelleen radalle vieraan koiran seuraksi ja suoritti sen kanssa virheettömän tandemhypyn ja yhteisputken. Siitä hyvästä närkästynyt vieras haukku sai ilmaisen osallistumisen ja me häpeän. Nöyrtyminen alkoi.

Monet muistavat ensimmäisen kisansa. Useimmille ei ole tapahtunut mitään näinkään noloa ja vaikka olisikin, kisaa muistellaan iloisina ja naureskellen. Ehkä vähän kaivataan sitä vilpittömän riemun tunnetta, minkä sai onnistuessaan radalla uran alkuaikoina. Ja kuin yhdestä suusta todetaan, että "kyllä silloin jännitti"!

Mikä saa jännittyneen ihmispolon ylipäänsä mukaan kilpatantereille? Onko kyseessä jonkinlainen survival-peli? Etsitäänkö jännitystä muuten yksitoikkoiseen eloon?

Miksi kilpailla
Agility on aika kilpailupainotteista. Koiraa ja itseään treenataan useimmiten kilpailuja varten. Monesti kilpailuvietti herää taitojen kasvaessa, etenkin jos ohjaajaa kannustetaan kisaamaan ja hänen itsetuntonsa kasvaa. Usein motivaation laukaisee myös kisojen katseleminen. Ensinnäkin ohjaaja huomaa, että kilpailuissa on hauskaa ja toisekseen hän huomaa, että ykkösen koirakot ovat toisinaan vielä aika hukassa. Hänelle tulee halu mitata taitojaan muihin verrattuna.

Kisaamista ei opi kuin kisaamalla. Monet odottavat, että koira on teknisesti valmis, ennen kuin lähtevät mittaamaan taitojaan kisoissa. Ihan hyvä näin, jos ohjaajalla on jo rutiinia kisoista. Kilpaileminenkin pitää kuitenkin opetella. Sen takia mielestäni voi hyvin lähteä kilpailemaan heti,
kun on saanut kasaan jonkinlaiset ohjaustaidot ja koira osaa esteet. Harjoittelijoita varten on keksitty epävirallisia kilpailuja, joissa voi aivan samalla tavalla harjoitella kilpailukäyttäytymistä ja opetella sääntöjä paljon halvemmalla. Sääntöjä kannattaa muutenkin lueskella, jottei sitten radalla joudu sormi suuhun. Omaa seuraa voi patistella pitämään sääntöillan.

Jännitys
Ensimmäisiin kisoihin liittyy kaikenlaisia odotuksia, jännitystä ja epätietoisuutta riippuen tietysti henkilön persoonallisuudesta. Mielessä jylläävät kaikenlaiset mielikuvat ja mitä mielipuolisimmat kauhuskenaariot. Kisaamiskynnys saattaa olla kovinkin korkea epäonnistumisen pelossa, etenkin jos ulkopuoliset vielä asettavat ohjaajaparalle onnistumispaineita.

Terve jännitys on vain hyväksi, yleensä. Adrenaliini alkaa virrata ja antaa ohjaajatulokkaalle uutta energiaa ja valppautta. Liika jännitys on pahasta. Silloin sydän hakkaa ja jalat ovat vetelät. Sellaisilla on vaikea juosta. Ylijännittämiseen auttaa rentoutuminen ja keskittyminen sekä tietysti kisakokemus. Monet kokeneetkin kilpailijat kamppailevat liikahermoilun kanssa. Heidät tapaa varmimmin pusikossa antamassa ylen.

Kilpailuissa ohjaaja toimii monesti aivan eri tavalla kuin treeneissä jännityksen takia. Vaikka koira
olisi kuinka taitava, voi kulua pitkä aika, ennen kuin yhteistyö alkaa sujua kilpailuissa rutiininomaisesti. Tämä voi olla iso pettymys. Tällöin on tärkeää ymmärtää, että pettymykset kuuluvat lajin luonteeseen ja niitä osuu kohdalle silloinkin, kun tavoitteet ovat jo korkealla. Olen ajatellut, että mitä nöyrempi kilpailija on, sitä pidemmälle hän pääsee. Hän ei enää vaivu psykiatrista hoitoa vaativaan mielenmasennukseen, vaan toipuu nopeasti ilman lääkkeitä.
Ja mikä tärkeintä: tällainen kokenut kilpailija ei ikinä syytä koiraansa virheistä, vaan palkinto odottaa aina heti radan jälkeen.

Tavoitteet
Kilpailemisen tulee olla hauskaa, muuten se käy liian raskaaksi. Tavoitteet pitää asettaa sellaiselle tasolle, että ne ovat saavutettavissa. Kun yksi tavoite on saavutettu, asetetaan seuraava. Ohjaajan tulisi aina kilpailla vain itseään vastaan, koska silloin paineet eivät kasva liikaa ja hupaisuus säilyy. Ensimmäisissä kisoissa tavoite voisi olla onnistuminen niissä asioissa, mitä koira osaa kunnolla. Jos jo etukäteen on tiedossa, että koira ei esimerkiksi osaa ihan varmasti pujottelua, on turha sitä harmitella jälkeenpäin. Monesti riittää jo ilo jostain hyvästä käännöksestä. Edelleen tavoitteena voi olla, että koiralla on kisassa hauskaa, jos se on luonnostaan ujo tai varovainen. Näin saadaan sillekin luotua positiivinen mielikuva kilpailutilanteesta.

Alkuvaiheessa kuulee ohjaajan monesti syyttävän koiraa virheistä. Tämä yleensä korjaantuu, kun ohjaaja oppii hyväksymään tekemänsä virheet. Virhe johtuu lähes aina ohjaajan tumpeloinnista radalla tai siitä, ettei koira vielä osaa. Siitäkään ei koiraa voi syyttää. Paras hylkyrata on aina sellainen, missä koira ei edes tiedä virhettä tehneensä. Mielestäni on turha enää korjata esimerkiksi koiraa oikeaan päähän putkea, jos suoritus jo on hylätty väärän pään valitsemisesta. Parasta olisi vain jatkaa rataa normaalisti, jotta saa hyvän harjoituksen ja palkita koira radan jälkeen. Nykyään on mukavaa, kun lähes aina on mahdollista jatkaa rata loppuun. Rata voi olla todella erinomainen hylystä huolimatta, jos osaa iloita muista onnistumisen hetkistä radalla.

Valmistautuminen
Kun ohjaaja on tehnyt suuren päätöksen kilpailuihin lähtemisestä, hän saa tietoja kilpailuista Koiramme-lehdestä, ASB-lehdestä tai agilityn kotisivuilta. Ilmoituksissa on mainittu viimeinen ilmoittautumispäivä, mikä tarkoittaa, että ilmoittautumisen postileima on viimeistään tältä päivältä. Ilmoittautumisen mukana on oltava myös maksukuitti. Ilmoittautumislomakkeena käytetään yleisimmin Kennelliiton virallista lomaketta, joka löytyy vaikkapa liiton kotisivuilta. Ilmoittautumislomake voi olla myös vapaamuotoinen. Siitä tulee ilmetä koiran virallinen nimi, kutsumanimi, rekisterinumero, syntymäaika, rotu ja sukupuoli. Lisäksi ilmoitetaan omistaja, ohjaaja, heidän osoitteensa ja puhelinnumeronsa sekä seura, mitä edustaa. Ilmoitus myös päivätään ja allekirjoitetaan.

Nykyään taidetaan jo useimmiten käyttää sähköistä ilmoittautumista netin kautta. Seurojen kilpailutiedoissa saattaa olla linkki heidän omalle lomakkeelleen tai sitten ilmoituksen voi tehdä seuran ilmoittamaan sähköpostiin. Maksukuitti tulee tällöin ottaa mukaan kilpailupaikalle ja se näytetään järjestäjille ilmoittautumispisteessä. Sähköinen ilmoittautuminen on yhtä sitova kuin postitse lähetettykin. Ilmoittautumismaksu on myös maksettava järjestäjien ilmoittamassa ajassa.

Muutamaa päivää ennen kilpailuja järjestäjä lähettää kilpailijoille kilpailukirjeen, missä kerrotaan muun muassa aikataulu. Kirjeessä kerrotaan myös, mitä tulee ottaa mukaan: koiran rekisteriote tai x-rotuisilla omistajatodistus, rokotustodistukset, kilpailukirja, juomakuppi, vettä, makuualusta, hakaneula tms. Lisäksi kerrotaan muita, kyseisiin kilpailuihin liittyviä ohjeita tai sääntöjä liittyen esimerkiksi koiran ulkoiluttamiseen tai autojen pysäköintiin.

Ilmoittautumismaksun saa pois, jos ohjaaja tai koira sairastuu tai koiralla on juoksu. Sääntöjen mukaan maksu palautetaan, jos kilpailijalla on esittää lääkärintodistus tai eläinlääkärintodistus. Nykyisinä lepsuina aikoina kyllä uskotaan ilman todistustakin, jos ohjaaja kähisee flunssassa puhelimeen olevansa flunssassa.

Ennen huipennusta
Ykkösluokat ovat kilpailuissa useimmiten aamulla vuorossa ensimmäisinä, joten ylös sängystä pitää könytä varhain. Perillä pitää olla ajoissa. Kilpailukirjeessä useimmiten mainitaan, mihin aikaan pitää olla paikalla. Jos sitä ei mainita, pitää asemissa olla vähintään puoli tuntia ennen rataan tutustumista, mieluummin vielä aikaisemmin. Aikaa pitää varata ilmoittautumiseen, koiran ja itsensä kunnolliseen lämmittämiseen, keskittymiseen sekä vessassa juoksemiseen... sekä kilpailupaikan etsimiseen, mihin äkkiä hupenee paljon aikaa, jos hätäpäissään eksyy.

Kaikkein parasta on, jos pakkaa tavarat valmiiksi jo illalla. Aamulla sitten voi itseään rauhoittaakseen varmistaa, että kaikki paperit, lelut yms. ovat mukana. Sään ollessa kylmä pitää varata koirallekin palttoota mukaan. Hyvä on olla myös tarkkana, että ottaa mukaan oikean koiran, jos valittavissa on useampia.

Ilmoittautumispisteestä voi ostaa koiralleen kilpailukirjan. Siihen täytetään koiran tiedot. Nykyisin kirjaan merkitään vain virheettömät tulokset eli nollaradat ja arvokilpailujen tulokset sekä tuomarin huomautukset. Kirjaa tulee jatkossa kuljettaa aina mukana. Ilmoittautuessa näytetään myös koiran rokotustodistukset ja rekisterikirja sekä mahdollinen kisamaksukuitti. Ohjaaja saa mukaansa lähtöluettelon ja lähtönumeron, joka tulee pitää näkyvillä.

Ennen ensimmäistä starttia tuomari mittaa koiran. Tämän perusteella määräytyy kilpailuluokka. Jos mittaustulos on selvä, ei lisämittauksia tarvita. Koiran korkeuden ollessa "rajalla" on muidenkin tuomareiden mitattava se jatkossa. Koira kilpailee siinä luokassa, mihin kaksi tuomaria on sen mitannut. Mitattuaan koiran tuomari varmentaa kilpailukirjan allekirjoituksellaan vertaamalla siihen kirjoitettuja tietoja rekisterikirjaan. Koiraa on hyvä harjoittaa mittausta varten, jottei se kiemurtelisi kuin mato mittakepin alta pois. Herkälle koiralle mittaaminen voi olla traumaattinen kokemus puhumattakaan ohjaajasta, joka on jo muutenkin herkässä tilassa.

Huipennus
Kaiken paperisodan jälkeen päästään itse asiaan eli radalle. Ohjaaja on löytänyt perille, ilmoittautunut, täyttänyt kilpailukirjaan koiran tiedot, mittauttanut koiransa, jutellut tuttujen ja hermostuksissaan jopa vieraidenkin kanssa, käynyt lenkillä ja kolme kertaa vessassa. Alkaa huipennus, joka kestää maksimissaan minuutin. Tätä varten on tehty kaikki nämä valmistelut.

Rataantutustumisen alussa mukava tuomari pitää "puhuttelun". Hän kertoo ihanneajan ja kertoo radan erityispiirteistä kuten kaksoisesteistä. Lisäksi hän mainitsee, saako radan suorittaa loppuun hylyn jälkeen. Yleensä nykyään saa, jos toimii kilpailunomaisesti eikä käytä aikaa harjoitteluun. Hän kertoo myös, kuka antaa lähtöluvan, tuomari pillillä vai ajanottaja. Monesti tuomarit myös kertovat säännöistä kokemattomille kilpailijoille. Tuomarin päästäessä kilpailijat radalle on aikaa rataan tutustumiseen viisi minuuttia. Tänä aikana ohjaajat kiertävät radan läpi, opettelevat estejärjestyksen ja suunnittelevat ohjauksen.

Tästä tulikin eräs muistelo mieleen. Ruotsissa rataantutustumiseen käytetty aika oli ainakin aikanaan hyvin venyvä käsite. Se saattoi kestää vartin tai kauemminkin. Väki hortoili sinne tänne. Mukana oli eräs vastarakastunut pariskunta, joka pysähtyi joka esteen kohdalla halaamaan ja suuteloimaan. He käyttivät koko vartin tähän harhailuun. Kaikkein huvittavinta oli, että miespuolinen tulisielu ei edes ollut ilmoittautuneiden joukossa.

Ennen omaa vuoroaan jokainen keskittyy omalla tavallaan. Myös koira pitää viritellä sopivaan suoritustilaan. Vaikka ehtisi katsella muidenkin ratoja, ei pidä suinpäin muuttaa tekemäänsä ratasuunnitelmaa. Jonkun toisen ohjaajan suunnitelma saattaa näyttää hienolta, muttei välttämättä sovi ollenkaan toiselle koirakolle.

Rataa ei kannata lähteä suorittamaan ennen tuomarin tai muun antamaa lähtölupaa, koska muuten suoritus hylätään. On siis syytä tirkistellä tuomaria tarkoin. Hihna on hyvä irrottaa vasta luvan saatuaan, ettei koira vahingossa säntää esteille innoissaan. Mitään kiirettä ei luvan antamisen jälkeen ole, sillä minuutissa ehtii hyvin irrottaa hihnan, heittää sen sivummalle ja lähteä.

Radalla ei saa pitää mitään kädessään. Vaatteiden taskujen on syytä olla suljettuina, jottei mitään putoa radalle, koska muutoin suoritus hylätään. Koiralla ei saa olla mitään varusteita päällään, kuten vaikkapa pantaa.

Huipennuksen jälkeen
Radan jälkeen iloitaan koiran kanssa tuloksesta huolimatta. Koira pitää kunnolla jäähdytellä kävelyttämällä ja venyttelemällä sitä. Tuloksen selvittyä on fiksua mennä onnittelemaan voittajia reilusti, jos ei sitten itse ole onnittelujen kohteena. Näin saa itsekin paljon onnitteluja myöhemmin, mikä on iloinen asia.

Tulee muistaa, että agilitykilpailuissa on hauskuus pääasia. Jos ei itsellä ole ollut hauskaa radalla, on ainakin yleisöllä ollut. Ja koiralla. Ohjaaja voi tällöin onnitella itseään hyvän ilmapiirin onnistuneesta luomisesta.

Kilpailukirjan saa yleensä pois vasta luokan tulosten selvittyä. Kilpailuissa palkitaan useimmiten kolme parasta. He saavat kirjansa pois vasta palkintojen jaossa. Jos mahdollista, on hyödyllistä jäädä katsomaan muita luokkia, sillä siinä oppii paljon. Kokeneilta kilpailijoilta voi käydä kysymässä ohjeita ja vinkkejä eri ongelmiin.

Näin on ensimmäinen kilpailu takana ja ura auennut. Useimmiten tulee lähdettyä uudelleenkin. Hyvin muistan sen, kun Wilma ensimmäistä kertaa pääsi palkinnoille noin 25. kilpailussaan. Se sai ruusukkeen ja pienen pokaalin Mikkelistä. Hyvä ihme, että niitä hypisteltiin ja hymistiin onnellisina koko ajomatka kotiin. Koira istui kunniapaikalla sylissä ja sitä kehuttiin ihailevasti ja syötettiin namusia. Anoppi sai puhelimessa väärän käsityksen menestyksen suuruudesta ja luuli Wilman voittaneen maailmanmestaruuden, mikä selvisi, kun tuttavat tulivat onnittelemaan menestyksen johdosta kadulla.

Mukavaa kisauraa!

Oili

Takaisin artikkeleihin