BORTK-AGILITYN TARINA, OSA 1:
1989-1994 Pioneerityön aikakausi
 
Kymmenen vuotta sitten Borderi-lehden syysnumerossa (3/93) oli uutinen, jonka mukaan Borderterrierikerhoon oli perustettu agilityjaos. Kiitos Emppu Tahkon kerholehtien selailun keväällä -03, tämä uutinen nousi historian hämäristä päivänvaloon hienolla hetkellä, kymmenvuotispäivänsä aikoihin - eikä vain nopeasti ohitettuna faktana vaan suurennuslasikohtelun arvoisena ja siten suoranaiseen historiikkikirjoitukseen johtaneena kimmokkeena.
 
Kymmenen vuotta. Nyt on ehdottomasti hyvä hetki vilkaista taaksepäin täynnä uteliaisuutta ja nostaa esiin kysymykset: Miten menestystarina nimeltään BORTK-agility sai alkunsa? Kenestä/keistä kumpusivat ratkaisevat teot ja ajatukset tarinaan, joka näyttää muotoutuvan päättymättömäksi, upeaksi, lukuisia borderharrastajia mahtavan positiivisesti yhdistäväksi tekijäksi?
Muistikuvat vaihtelevat henkilöstä toiseen muuttaen kaiken kukkuraksi muotoaan hetkien kuluessa ja kadotessa osaksi mennyttä. Kymmenen tai lähes kymmenen vuoden takainen on joissakin tapauksissa jo niin kaukana, että tietohippujen löytäminen ja yhteensovittaminen saattaa osoittautua hankalaksi tehtäväksi menneisyyttä kaivelevalle. Niin kävi tällä(kin) kertaa. Kiitos haastateltujen, Emppu T:n ansiokkaan taustatoimitusavun ja pienessä määrin jopa kirjoittajan oman, vaikkakin hatarahkon muistimaailman, kuva menneisyydestä on nyt hahmotettavissa melko yhtenäisessä muodossa - siitäkin huolimatta, että kysyvälle vastauksiaan antaneet valittelivat usein hymyssä suin joko dementoitumistaan tai muistin korkeintaan pätkittäistä palautumista agilityaiheen tiimoilta.
 
1990-luvun alkupuolella agilityä oli harrastettu Suomessa jo muutamien vuosien ajan. Lajiin liittyvä rotuvalikoima oli painopisteensä puolesta selvästi palveluskoiravoittoisempi kuin nykyään, mutta joukossa oli toki monenmoisia nelijalkaisia, siis myös terriereitä. Bordereitakin! (Kuriositeettina: jo Borderi-lehden numerosta 2/89 löytyi silloisen borderterrieri- ja nykyisen villakoiraharrastaja Susanna Backmanin kirjoittama, borderisteja mukavan lajin pariin innostava kirjoitus "Borderterrieri agilitykoirana"!) 90-luvun alkupuolella kerholehden tulosluetteloista löytyi Susanna Backmanin ja koiransa Moonshinen eli Bimin lisäksi Johanna Leppä & Brackenhill's Samaraij "Sami", Virpi Ullakonoja & Hansarin Helmiina "Hellu", Sini Kaukinen & Repohaukun Einari "Eikka" - ja Niina Suikeli & Tallarnas Kommer Strax "Yapi". Hatunnosto kaikille näille mainituille on paikallaan, sillä he olivat osoittamassa omilla kenttäsuorituksillaan borderin kyvykkyyttä aikana, jona siitä ei vielä tiedetty kuten nykyään, perusfaktana monien muiden perusfaktojen joukossa. Koska näiden borderagilityn uranuurtajien listalla kuitenkin vain viimeiseksi mainittu pari oli se, joka edusti emokerhoa (ja vieläpä keskeytyksettä koko uransa ajan) toimien samalla Borderterrierikerhon agilitytoiminnan aktiivisena kehittäjänä, on historiikin teema huomioiden ilmeistä, että artikkelin erityistarkastelun kohteeksi, kaiken hyvän aluksi ja juureksi, nousevat Niina ja Yapi.
   
Huikea BORTK-agilityn tarina sai alkunsa vuonna 1989 Niinan tavattua ongelmakoirakouluttaja Pertti "Peetsa" Vilanderin eräässä eläintarvikeliikkeessä. Syystä tai toisesta nämä kaksi ajautuivat yhteiseen keskustelutuokioon, jonka aikana tulivat ilmi niin Niinan halu saada itselleen tuohon aikaan Suomessa vielä melko harvinainen borderterrieri kuin Pertin mahdollisuus auttaa Niinaa koirahaaveen toteuttamisessa.

Vielä samana vuonna matkasikin sitten Ruotsin puolelta Tallarnas Kommer Strax (Yapi) -niminen urospentu Niinan iloksi sekä, kuten myöhemmin nähtiin, kerhoagilityn "alkusytykkeeksi" ja ajan myötä suomalaisen agilityn terävimmän kärjen edustajaksi. Näiden upeiden asioiden toteutumiseksi tarvittiin vain Niinan päätös osallistua Peetsan Ristinummella järjestämälle pentukurssille sekä kurssin aikana herännyt mielenkiinto kentän laitamille asetettuja agilityesteitä kohtaan. Uteliaalle vastattiin, joten pian Niina alkoi saada Peetsalta oppia itselleen aivan uudessa ja vieraassa lajissa...
 
Niina ja Yapi (-92)
 
Matka kohti suomalaisen agilityn huippua oli alkanut. Kisadebyyttinsä Niina ja Yapi suorittivat alokasluokassa syyskuussa -90 Yapin ollessa 13 kuukauden ikäinen. Koiran iän kartuttua muutamilla kuukausilla Niina pääsi testaamaan kilpailuhermojensa lujuutta ykkös- ja hetkeä myöhemmin jo kakkosluokkaan, agilityn silloiseen korkeimpaan tasoluokkaan. Kuninkuusluokassa mannaa ja hunajaa olikin sitten luvassa neljännestä kisastartista lähtien. Aikansa supernopeisiin lukeutunut Yapi osoittautui tyypilliseksi pikakiitäjäksi; voitto- ja kakkostilamerkintöjä ilmestyi kilpailukirjaan melkoisesti siinä missä HYL-merkintöjäkin. Joko-tai, harvemmin mitään siltä väliltä, oli siis pelin henki hyvin usein. Valmentaja-Peetsan mukaan Niina ja Yapi olivat duo, joka oli "kansallisella tasolla aivan huippuluokkaa". Ns. peruskisoissa Niina seisoikin karvakorvaystävänsä kanssa useita, useita kertoja korkeimmalla palkintokorokkeella. Tärkeimmissä, Helsingin messukeskuksessa pidetyissä kutkuttavan jännittävissä arvokisoissa sijoitukset olivat hieman vaatimattomampia, mutta SM-kisojen yhdeksäs sija vuonna -91 oli yhtä kaikki hieno saavutus. Upeaa oli myös se, että koirakko oli oikeutettu osallistumaan SM-kisoihin ja EM-karsintoihin vuonna -92 sekä SM-kisoihin vuonna -93.
 
Nimenomaan Niinan ja Yapin vauhdikkaat Messari-esiintymiset olivat mukana prosessissa, jonka seurauksena ainakin kolme myöhemmin BORTK-agilityn kehittymiseen selvästi vaikuttanutta tahoa sai rintaansa Lajien Laji -palon: Koiranhankinta-ajatukseen mieltynyt Tiina Perkiö päätti Niinan ja Yapin menoa nähtyään, että borderi on Se Koira ja koiran tultua taloon agility on Se Juttu. (Myös Johanna Lepän ja Sami-borderin eri yhteyksissä nähdyt suoritukset vaikuttivat omalta osaltaan Tiinan ajatuksiin.) Janne Karstunen herkesi Niinan ratamenoa katseltuaan mietiskelemään, miten mahtavaa olisi päästä arvokoitoksiin kisaamaan Niinan tavoin - ja jos voisi joskus vielä voittaakin tuollaiset tärkeät mittelöt... (Unelmiensa pohjana oli omakohtainen alkeiskurssikokemus agilitystä vuoden -90 nimiin.) Kolmas Messari-Niinaa silmä kovana tuijottanut oli Maarit Simstedt (nyk. Heinonen), jonka avulla Niina oli kevättalvella -92 tuplannut (!) Ristinummella Peetsan valvovien silmien alla treenaavien bortsuagilitaajien määrän. (Todellinen agiroihu syttyi Maarittiin kuitenkin juuri Niinan Messari-suoritusten seurauksena Peetsan persoonallisen valmennustyylin tukiessa intoa.)
 
Niina oli siis taitava, yleisöä innostava kilpailija. Mutta ei ainoastaan sitä, vaan myös rodun ja agilityn puolesta toimija, jonka mietintämyssyssä kypsyi vuoden -92 aikana ajatus siitä, että Ristinummen yksityiskentällä harjoittelemisen lisäksi olisi hyvä päästä osalliseksi myös jostakin pääkaupunkiseudun yleisestä treenikentästä, mikä mahdollistaisi suurenkin agilityyn vetoa tuntevan borderistiporukan kouluttautumisen. Suunnitelmiin sopiva kenttä löytyi pian Maunulasta. Kyseessä oli Helsingin seudun kennelpiirin harjoituskenttä eli Suursuon kenttä, jolla touhusivat mm. Helsingin Agility Urheilijat ja sveitsinpaimenkoirien pääkaupunkiseudun ryhmä.
Bordereiden harjoitteluajaksi järjestyi sunnuntai aamupäivän parituntinen välille 10-12.
Tiina Perkiö, Siiri (vas.) ja Manta syyskuussa 2003
 
Koulutusolosuhteet oli siis luotu, ja kun sekä puskaradio että Borderi-lehti 1/93 mainostivat uutta treenimahdollisuutta, agilitystä kiinnostuneita borderisteja alkoi ilmestyä harjoituksiin hyvin hitaasti mutta varmasti kasvavana joukkona.Jotkut viihtyivät kentällä vain muutaman kerran verran, osa halusi harrastaa säännöllisesti kilpailemattomuusperiaatteella, ja osa suhtautui harjoitteluun jopa hyvinkin tavoitteellisesti.
Niinan rinnalla Maunulan koulutuksia hoitamassa oli alkumetreiltä lähtien borderihaaveensa vauhdilla toteuttanut Perkiön Tiina: Molles Samanthafox eli Manta kuului nyt Tiinan laumaan. Agilitykoulutusohjaaja-kurssikin tuli käänteissään vikkelältä naiselta suoritetuksi heti koirailun alkuvaiheissa yhdessä Niinan ja Ainoleena Nagyn kanssa. "Kyllä sitä tunsi kurssituksen jälkeen olevansa suuri tekijä!", nauraa Tiina kymmenen vuotta myöhemmin. Hyvähän se tietysti oli, että itseluottamusta ja sen myötä tekemisen halua riitti, sillä kerhomme ensimmäisten virallisten agilitykoulutusohjaajien innostus veti heti ensimmäisen kevään nimiin Maunulan harjoituksiin melko mukavasti väkeä. Joukossa olivat mm. Janne ja avopuolisonsa Marielle "Melle" Wikman (nyk. Wikman-Karstunen), Päivi Koski, Minna Maljanen (nyk. Maljanen-Petersen) jne. (Yksi treenaamiseen houkutteleva lisätekijä oli osalle ihmisistä varmasti myös Peetsa, joka kävi valmentamassa tuohon aikaan Suursuon kentällä melko usein. Hänen sessionsa olivat avoimet ovet -periaatteen mukaisia tilaisuuksia, joihin sai osallistua koiran rodusta ja kerhoedustuksesta riippumatta.)
 
Koulutuksien lisäksi tuoreet agilityluotsit järjestivät heti valmennustyönsä debyyttivuonna kevätriehan, johon saatiin yhteensä peräti 18 osanottajaa eri seurojen borderharrastajista! Apuna kevätriehan tuomaroinneissa toimi maunulalainen pinseriharrastaja ja agilitykouluttaja, erilaisten koulutusideoiden "aarrearkku" Jari Markus, tuleva borderterriereiden Maunula- ja Ristinummitreenien apuvalmentaja, jonka saavutusten luetteloon on kirjautunut mm. kautta aikain ensimmäisen Agirotu-tapahtuman dynamon rooli vuonna -93.

Todellakin, kesällä -93 järjestettiin historian ensimmäinen Agirotu-tapahtuma, silloin Jyväskylän Laajavuoressa. Bordereiden järjestelmällisellä agilitykoulutuksella oli takanaan vasta lyhyt historia, mutta leikkimieliseen rotuotteluun saatiin silti jo kaksi edustusjoukkuetta. Tyylitaitureihin lukeutuivat jo kilpailu-kokemusta omanneet Niina & Yapi, Maarit & Foxforest Hurricane "Joonas" ja Leena "Sepon sisar" Saari & Foxforest Devil Herself "Cindy". (Viimeksi mainittu parivaljakko oli jo tuolloin superhyvä KKK-duo, joten oli upeaa saada tiimi lainaksi joukkuetta vahvistamaan!)
Jari Markus (-92)
kuva:ASB-lehden arkistoista
Pontevissa Bortsuissa kisasivat ns. uudet agilitytoivot, joita olivat kisauransa juuri tässä tapahtumassa aloittaneet Janne & Chubby's Xerxes "Emppu" & Anniedear "Anni", Päivi Koski & Abiraij Aramis "Rami" sekä Saaren Leena ja Digbrack Candy Tuft "Cäcä".

Eiväthän nuo 90-luvun alkupuolen Agirodut olleet lainkaan saman mittaluokan kisoja kuin nykypäivinään, mutta kilpailijoita oli mukana kuitenkin lajin kokonaisharrastajamäärään suhteutettuna kiitettävästi. Tämä ja borderistien silloinen märkäkorvataustaisuus huomioiden olikin todella mahtavaa, että kilpailevien miniluokkalaisten voittajajoukkueeksi selvisi raudanlujien sheltti- ja staffijoukkueiden loistosuoritusten aiheuttamasta paineesta huolimatta Tyylitaiturien kokonpano! Pontevat bortsut eivät sijoittuneet omassa kategoriassaan kärkipäähän, mutta tämä tulikaste oli joukkueen koirakoille joka tapauksessa ponnahduslauta kilpailu-uraan ja uusiin haasteisiin: Janne - ja Jannen myötä Melle - ryhtyivät kisaamaan pian virallisissa koitoksissa, ja Päivi Koski oli jopa mukana Helsingin seudun piirimestaruuskisojen voittajajoukkueessa (jossa kirmasivat Niina & Yapi, Niinan silloinen avomies Ilkka Laukkanen & Klettermusens Darlina "Darlina", Maarit & Joonas, Päivi & Rami) saman vuoden syksynä!
 
Agirotu-93 minien voittajajoukkue Tyylitaiturit
vasemmalta Leena, Niina & Maarit)
kuva: ASB-lehden arkistoista
 
Loppukesästä ja alkusyksystä Maunulassa alkoi näyttää siltä, että Peetsan avoimet ovet -harjoituksissa käytössä ollut "pevi-ideologia" oli muodostunut osalle borderisteista ja Helsingin Agility Urheilijoista niin kiinnostavaksi asiaksi, että yhteistyö valmentajan kanssa oli väkisinkin syvenevä ja muuttuva eräänlaiseksi "samanmielisten intensiivikouluksi". Tämä johti PEVITIIMIN syntymiseen.
Koska Maunula-treenien kantaviin ajatuksiin kuului koulutuksen antaminen kaikille halukkaille, oli selvää, että Pevitiimi ja Suursuon kenttä ei ollut toimiva yhdistelmä. Jatko oli looginen: ryhmä alkoi pitää harjoituksiaan Ristinummella.
 
"Ristarilla" olivat harjoitelleet aikaisemmin nimenomaan Peetsan yksityisasiakkaat ja asiakasryhmät sekä muuten tavalla tai toisella miehelle tutuksi tulleet eri rotuja edustavat koirat ohjaajineen. Näitä muuten tavalla tai toisella tutuksi tulleiden joukkoon kuuluvia olivat borderipuolelta jo ennestään olleet Niina ja Maarit. Nyt mukaan tulivat borderisteista myös Janne, Melle ja Tiina P., joiden lisäksi kentällä näkyivät uusina kasvoina muutaman HAU:n (nyt jo ikävä kyllä nimien osalta aivotiedostoista unholaan vaipuneen) edustajan lisäksi mm. Tuija Mehtonen (nyk. Järvenpään Agilityurheilijoiden puheenjohtaja) ja Jani Haukinen belgianpaimenkoirillaan sekä Maaritin silloinen avomies Taneli Hakasalo (nyk. Borderi-lehden taittaja & JAU:n aktiivipuuhamies ja tiedotusvastaava) bordercolliellaan Jasperilla. Tämä oli se ydinporukka, jolla PEVITIIMI-jyrä lähti matkaamaan kohti agilityihmisten tietoisuutta.
 
PEVITIIMI alkoi koulia osaamistaan Peetsan avulla tiukasti ja tavoitteellisesti, mutta toisin kuin tiimiläiset itse luulivat, Peetsan motivoituneisuus ryhmäläisten taitojen kasvattamiseen liittyi alussa yksinomaan henkilökohtaisen tietotaidon kasvattamiseen, ei menestyksellisten kisatulosten tavoitteluun. "Nämä muutamat ohjaajat koirineen olivat minulle oikeastaan tutkimusmateriaalia, jonka avulla tahdoin nimenomaan itse kehittyä agilitykouluttajana huippuhyväksi. Koirien suhteen en aluksi asettanut niin korkeita päämääriä. Tavoitteita alkoi kuitenkin muodostua huomatessani ryhmän mielettömän potentiaalin. Pian halusinkin viedä ryhmäläiseni aivan huipulle!", hän totesi avoimesti muutamia vuosia myöhemmin.

Syksyllä 1993 sen saattoi jo nähdä: Agirotu ja Helsingin seudun piirimestaruuskisa olivat tuottaneet selvää todistusaineistoa sen puolesta, että bordereista todella oli agilityyn ja että koulutus oli ollut tulosta tuottavaa. Näytti myös siltä, että harrastus ei missään nimessä olisi jäämässä pienen stabiiliryhmän intressiksi, sillä uusia harrastajia ilmestyi horisonttiin koko ajan - jos ei vuolaana niin jatkuvana virtana ainakin.
Pertti "Peetsa" Vilander (-92)
 
Siksi onkin loistavaa, että loogista agilitytoiminnan kehittymistä muullakin kuin harjoittelumetodien tasolla tapahtui vielä samana vuonna. Niinan ja Peetsan käymien keskustelujen pohjalta Niina oli päättänyt ryhtyä suureen urakkaan eli agilityjaosidean läpiajouurastukseen Borderterrierikerhon elokuisessa hallituksen kokouksessa. (Tukenaan hänellä oli Nina Leppä, joka tyttärensä Johannan agilityharrastuksen tähden puhui mielellään agilityn puolesta.) Termit suuri urakka ja läpiajouurastus ovat melkoisen oikeutettuja tässä yhteydessä, sillä etukäteen katsottuna agilitylobbarin työsarka hallituksen taivuttamiseksi oli hurja; agility ei ollut Suomessa vielä massoja liikuttava harrastuslaji, eivätkä borderit luonnollisesti olleet ehtineet toistaiseksi napata osakseen kultaa ja kunniaa sylin täydeltä. Niinan muistikuvien mukaan kokouksessa oli kaiken kukkuraksi pääosin mukana ihmisiä, jotka olivat tottuneet näkemään borderin ennen kaikkea näyttely- ja luolakoirana, ja kun borderagilityn kytkeytyminen Peetsaan ei takuulla ollut kaikille mieleen...
 
Johtuneeko sitten Niinan supliikkitaidoista vai oliko hallitus loppujen lopuksi muutenkin myötämielinen agilitylle - tästä ei vain yhdenlaista mielialaa vallitse - mutta hallituksen suorittaman äänestyksen lopputulos oli ainakin paperilla selkeä: Agilityjaokselle näytettiin vihreää valoa! Hyvä niin, sillä aktiivisesta agilitytoiminnasta tuli nopeasti tärkeä osa kerhoa. Tätä tärkeyttä perusteli Perkiön Tiina muisteloissaan seuraavasti: "Hankkivathan agilityborderit kerholle runsaasti meriittejä ja toivat sille paljon uusia jäseniä! Niin että vaikka ilmassa oli saattanut ollakin aluksi hieman sellaista 'tuo on taas niitä tyttöjen touhuja' -ajattelua (naurua), suhtautuminen muuttui kyllä nopeasti!"
 
Tieto uunituoreesta agilityjaoksesta löytyi kerholehdestä 3/93. Ilouutisessa todettiin agilityn suosion kasvaneen räjähdysmäisesti ja että menossa oli mukana bortsujakin. "Eikä ihme, onhan rotumme mitä mainioin agilitykoira: terhakka, innostuva, hyvin koulutettavissa, hyvän kokoinen, vauhdikas koira", hehkutti teksti. Ilmoituksen lopussa luki, että jaoksen vetäjänä toimii Niina, jonka tärkein tehtävä olisi toimia linkkinä kaikkien suomalaisten borderagilityharrastajien välillä. Tällainen yhdyshenkilö hän olikin pitäen mm. kortistoa kaikista häneen yhteyttä ottaneista "rajaräyhäagilitaajista".
 
Loppuvuosi -93 eteni rauhallisen letkeästi Maunulan borderi- ja Ristinummen Pevitiimi-treeneineen. Maunulassa kouluttivat Niina, Tiina, Maarit ja Jari Ristinummen ollessa Peetsan valtakuntaa. Yhtäältä katsottuna tämä loppujen lopuksi pari vuotta olemassa ollut kaksijakoinen kuvio oli äärimmäisen toimiva tarjotessaan Maunula-tuntien avulla mahdollisuuden kaikkien agilitystä eriasteisesti kiinnostuneiden huomioimiseen siinä missä Ristinummella hiottiin Peetsan hyvinkin tavoitehakuisen systeemin tuloksena tekijöitä, joiden treeni- ja kisasuorituksissa tulisi olemaan suuren maailman kaikuja jo vuoden -94 puolella. Toisaalta tarkasteltuna jakautunut koulutus hämmensi useita mieliä. Minna Maljanen-Petersen muistelee aihetta seuraavasti:"Se oli kieltämättä omituinen vaihe, kun osa porukasta oli siirtynyt Ristinummelle treenaamaan. Niina, Maarit, Janne... ja ehkä muutamia muitakin. Ei ollut selvyyttä siitä, ketkä saavat harjoitella Ristinummella ja millä perusteella. Sitä en muista, miten itse puskin Ristinummelle, mutta sen muistan, että Peetsa testasi minut ja Gretan (Maljan Greta) nähdäkseen, kelpaanko joukkoon." Tehokasta mutta pahimmillaan borderisteja eri kuppikuntiin erottelevaa koulutusta oli siis tämä dualismin aikakausi.
 
Pioneerihenkeä borderagilityihmisiltä ei ole kai puuttunut koskaan, ja selvää on, että yrittämisen halua sekä sisukkuutta todella tarvittiin silloin, kun ainoat mahdolliset harjoittelupaikat olivat ulkokenttiä tai korkeintaan postimerkkiluokan liukaslattiahalleja. Jälkimmäisestä uudisraivaajamentaliteettia vaativasta treenitilasta on hyvänä esimerkkinä Helsingin seudun kennelpiirin harjoitteluhalli talvikaudella -93-94. Tähän halliin oli myös bordereilla mahdollisuus tulla edistämään osaamistaan. Vaikka kyseinen autoliikkeen toimitila oli kaikkea muuta kuin agilityharjoituksia varten suunniteltu, motivoitunut oppi ja edistyi. Esim. Jannen muistikuvien mukaan "Sinä talvena edistyttiin valtavasti!". Eine "Emppu" Tahko, ensikosketuksensa agilityyn jo vuonna -90 KKK:n riveissä saukkokoira Sannilla saanut borderkasvattaja ja kerhoaktiivi, muistelee hallikautta -93-94 seuraavasti: "... Sitten kuului uutisia: Kennelpiiri järjestää talvella harjoituksia Herttoniemessä hallissa, ja siellä on paljon bordereita! Sinne! Kun saavuin ensimmäisen kerran paikalle, kuului ohjaajien joukosta mutinoita: 'Mitä TUO täällä tekee? Minä en ainakaan jää tänne!' TUO oli Vilanderin Peetsa, joka veti mölliryhmää. Siihen aikaan Peetsalla oli hurja maine - parhaat asiantuntijat silloin(kin) olivat jotka eivät häntä tunteneet, saati edes tavanneet. Mantan (Terras Sinitimantti) kanssa kävimme koko talven harjoituksissa ja tykkäsimme kovasti, etenkin Peetsasta!"
 
Uuteen borderagilityn aktiivivuoteen -94 siirryttiin siis Herttoniemen talvitreenien saattelemana. Vuodesta oli tuleva erittäin tapahtumarikas ja menestyksekäs, sanalla sanoen huippuvuosi. Agilityjaoksen toimintasuunnitelmassa oli lueteltu liuta jaloja pyrkimyksiä: tahdottaisiin auttaa Agirotu-tapahtuman järjestämisessä, suunniteltaisiin agilityleirin järjestämistä muutaman muun pääkaupunkiseudun agilitykerhon kanssa, pyrittäisiin mahdollisesti virallisen koulutusohjaajakurssin toteuttamiseen, tehtäisiin yhteistyötä Helsingin seudun kennelpiirin kanssa - ja yritettäisiin myös saada aikaiseksi jonkinlaista yhteyttä Sertiin, edesautettaisiin kerhon nimissä tapahtuvan agilitykoulutuksen käynnistymistä ympäri Suomen, pyrittäisiin muodostamaan borderjoukkueita kilpailuihin kerhoedustuksesta riippumatta, tiedotettaisiin agilityasioista kerholehden ja kopioiden avulla...
 
Kunnianhimoisen suunnitelmapaketin pääasiallisiksi toteuttajiksi ryhtyi tuore agilityjaosryhmä, johon kuuluivat Niina (ykkössoutajan roolissa), Tiina, Maarit, Ainoleena ja Jari. Tavoitteiden saavuttamista on hieman hankala todentaa kymmenen vuoden viiveellä, mutta ainakin se on tiedossa, että yritystä hienojen suunnitelmien todeksi tekemiseksi löytyi vaikka millä mitoin. Syksyksi kaavailtu BORTK-HAU -yhteisleiri jouduttiin perumaan liian vähäisen ilmoittautuneiden määrän vuoksi (!), mutta vastapainoksi esim. Serti-yhteyden luomisessa onnistuttiin; kyseinen tuotenimi ilmestyi kilpailuissa pidettäviin pukuihin ja lippalakkeihin.
 
Käytäntö tarjosi monenlaista. Maunulan ja Ristinummen harjoitukset jatkuivat. Keväinen agilityrieha keräsi jo 40 borderistia. Peetsa koulutti pääsääntöisesti Ristinummen kentällään, Niina, Tiina, Maarit ja Jari Maunulassa. Koska Peetsa ihastui näihin aikoihin toden teolla Jarin innovatiiviseen, idearikkaaseen koulutusmetodiin, miesten yhteistyö lisääntyi, jopa siinä määrin, että Jarin kädenjälki alkoi näkyä myös Ristinummella. Agihistoriikin kirjoittajan omakohtainen muistikuva on, että tästä kahden etevän valmentajan yhteistyöstä seurasi paljon hyviä, kestäviä ideoita. Koulutusnäkökulmasta katsottuna onkin ikävä asia, että Jarin bordermaailmasiteiden oli pakko katketa jo saman vuoden aikana miehen agilityjaokselle aiheuttamien rahahuolien tähden.
 
Vuonna -94 BORTK-agilityrintama alkoi osoittaa laajenemista ja/tai ja iskukyvyn kasvua tapahtumasta riippuen seuraavasti: jälleen Jyväskylässä järjestetyssä Agirodussa oli mukana peräti kolme joukkuetta: mölleissä Kumipäät eli Vuokko Puurula ja Foxforest Saint Herself "Hanu" & F. English Romance (Rommi), Hannamari Huhtanen & Roosa ja Katri Ranimäki & Vethill's German Gangster "Kallu" (mini-möllien voitto!); kilpailevissa Pörröpäät eli Niina & Darlina & Yapi Gå's Young Madonna "Cora", Leena Sillanpää & Terras Orm Onnekas "Osku" ja Minna & Greta (ei palkintopallille) ja Hurjapäät eli Maarit & Joonas, Niina & Yapi, Melle & Anni ja Janne & Emppu (sijoitus 3.). Helsingin seudun piirimestaruuskisoissa sekä yksilö- että joukkuepiirimestaruudet olivat bordereiden: yksilökisassa kultaa pokkasivat Maarit & Joonas ja pronssia Janne & Emppu. Joukkuekisassa voiton nappasi Yapi-Jonttu-Anni (Mellen ohjauksessa) -Emppu -kokoonpano; Kuopion avo-SM -kisoissa Janne ohjasi Empun yksilökisahopealle, ja Maarit juoksutti Joonaksensa hieman myöhemmin Helsingin messukeskuksessa virallisten SM-kisojen yksilöhopean haltijaksi.

Mitäpä muuta tässä yhteydessä voisi todeta kuin että borderit - ja hyvin pitkälle Pevitiimin kilpailijat - olivat alkaneet toden teolla jyllätä tuloslistoilla. Muita kuin emokerhoa edustaneita superagikoirakoitakin kuitenkin löytyi tässä vaiheessa jo luetteloksi asti: Tuija Saari & Digbrack Candy Tuft "Cäcä" & Double Scotch "Whisky", Leena Saari & F. Devil Herself "Cindy" Marjatta Sirviö & Otterfield Highland Queen "Raisa", Kati Kilpeläinen & Maljan Formula "Ossi", Virpi Ullakonoja & Hansarin Helmiina "Hellu", Kaukisen Sini & Repohaukun Einari "Eikka"... Huh! (Tämän nimiluettelon takaa löytyy muutamakin voitto, piirimestaruus jne.) Nyt jos koskaan suomalaisen agilitymaailman oli pakko havahtua tajuamaan borderterrieri koiraksi, jonka kohdalla soveltuvuutta agilityyn ei tarvitse erityisemmin pohdiskella.
 
Agirotu-94 Hurjapäät pronssille (vasemmalta Janne, Melle, Niina & Maarit)
kuva: ASB-lehden arkistoista
 
Pienestä oli lähdetty liikkeelle, ja jo muutamassa vuodessa saavutettiin huikeita menestyksiä. Tähän mennessä kerätyt pytyt ja ruusukkeet olisivat ehkä jollekin muulle ryhmälle olleet lähtölaukaus lisäsaavutukset hankaloittavalle, loputtomalle henkselien paukuttelulle, mutta Borderterrierikerhon agilityharrastajat lisäsivät jäitä hattuun - nostaen samalla rimaa uusiin korkeuksiin tavoitteissaan.
 
Maarit Heinonen
(juttu julkaistu BORDERI-lehdessä 3/2003)
 
tulossa pian:
OSA II 1995 -1999: Roppakaupalla menestystä & paisuvan organisaation ilot ja surut
 
huom!
ASB-LEHDEN ARKISTOSTA -tekstillä varustetut kuvat ovat tiukasti tekijänoikeuslain alaisia otoksia, joiden käyttölupa rajoittuu Borderi-lehdessä ja täällä www-sivuillamme julkaistavaan historiikkiin

Takaisin