BortK Agility

Istun tässä ulkokiikkustuolissa ja opettelen joutilaisuutta (luin lehdestä, ettei joutilaisuus suinkaan tarkoita laiskuutta vaan terveellistä passiivista toimeliaisuutta?). Tämä passiviteetti tosin katkesi lyhyeen lehdestä vastaavan taittajamme Tanelin aktiivisesti hätyyttäessä sähköpostitse jutuntekoon. Eihän jutuntekoa voi vastustaa ja nytpä siis tarkoitukseni on valaista teille kivikkoista agilitytaipalettamme valaissutta koulutusviikonloppua, josta saimme nautiskella toukokuisena viikonloppuna Järvenpäässä.

Kouluttajiksi bortsukerholaisten ja jaulaisten yhteisleirille saapuivat Hollannista viimevuotiset gurut Carool Dielen ja Ton van de Laar. Vahvistuksenaan he toivat mukanaan belgialaisen maksien MM-kakkosen Guy Blancken. Kaikilla oli paljon yhteisiä näkemyksiä, mutta erojakin syntyi. Kaikki korostivat, miten tärkeätä on luottaa koiraansa ja antaa sen suorittaa rataa sitä häiritsemättä. Guy erityisesti kehotti tuntemaan ja katsomaan koiraansa koko ajan radalla liikuttaessa ja reagoimaan salamannopeasti ohjausta muuttamalla, jos koira sitä vaati. Hän sanoikin jollain väliajalla, että suomalaisten ohjaajien jäykkyys ja joustamattomuus ovat heidän suurimpia ongelmiaan. Hänen mielestään ohjaajat keskittyivät liikaakin tekniikkaan, vaikka olisi vain pitänyt elää rataa koiran mukana. Ohjaajat eivät kyenneet muuttamaan taktiikkaansa radalla niin nopeasti kuin olisi pitänyt, koska joustavuus ja rentous puuttuivat. Kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa, miten ohjaajan tulee ohjata koiraansa, vaan koira on opeteltava tuntemaan ja toimittava sen mukaan. Lisäksi hän halusi korostaa, että koiralle annetaan monesti sekavia viestejä. Esimerkiksi käsien, vartalon ja äänen viestit ovat ristiriitaisia, mikä tekee koiran epävarmaksi. Hän halusi koirien myös irtautuvan enemmän ja ohjaajien ohjaavan monesti aika lailla koiran takana. Nykyään suomalaiset agilitaajat, ainakin mineissä, pyrkivät ehkä useimmiten pysymään vähintään koiran rinnalla, mieluiten vähän edellä. Takaaohjaus tuntuikin olevan monelle tosi vaikeaa. Lyhyesti: tunne koirasi radalla ja tee sen mukaan!

Carool oli joutunut omien jalkaongelmiensa takia muuttamaan ohjaustapaansa. Hän ei pääse enää etenemään niin nopeasti, joten nyt hän opettaa koirilleen enemmän kauko-ohjausta kuin aiemmin. Hän oli luottavaisella mielellä tulevaisuutensa suhteen ja oli varma, että vuoden päästä homma alkaisi sujua. Oli mielenkiintoista kuunnella hänen opetusmetodeitaan esimerkiksi kontakteilla. Hänen mukaansa puomi tai A tai keinu on aivan samanlainen este kuin hyppykin. Sen oikea suorittaminen opetataan koiralle alusta pitäen eikä kontakteista tehdä mitään suurta numeroa. Tällöin koira kykenee tekemään kontaktitkin itsenäisesti. Myös Guy oli samoilla linjoilla. Koiralle pitää vain opettaa asiat alusta asti oikein. Hmm... mitenkähän kontaktin itsenäinen suorittaminen sujuu päästään seonneelta, vauhtiin päässeeltä borderilta? Puuttuuko meiltä eurooppalainen dogmanship? Uppoudummeko vain tekniikkaan unohtaen koiramme sielunelämän?

Ton harjoitutti ohjaajan optimaalisia sijoittumisia esimerkiksi viiden esteen sarjassa. Hän korosti ohjaajan oikeata sijoittumista kokonaisuutta ajatellen ja kehotti aina miettimään rataa kokonaisuutena, ei vain sarjana peräkkäisiä esteitä. Oli aika mielenkiintoista huomata, miten ohjaajan erilainen sijoittuminen vaikutti radalla pitkän matkaa eteenpäin.

Positiivista asennetta myös peräänkuulutettiin viimevuotiseen tapaan tyyliin yksi kisa ei maailmaa kaada, uusia kisoja tulee taas. Hupaa pitää olla. Harjoittelun laadusta puhuttiin myös. Gurujen mielestä harjoituskenttä on sellainen paikka, jossa pitää kokeilla kaikenlaista, eikä vain tyytyä yhteen vaihtoehtoon. Näin koira opitaan tuntemaan paremmin ja se oppii asioita. Harjoituskentällä saa ja pitää tehdä virheitä, koska jos aina pyritään varmaan tulokseen entisillä metodeilla, ei opita mitään. Jos koira aina viedään pujotteluun sisään, se ei koskaan opi hakemaan sitä itse. Kannattaa tehdä lyhyttä radanpätkää useilla eri tavoilla.

Intomielisiä ja toiveikkaita bortsukerholaisia osallistui leirille viitisentoista. Kaikki taatusti saivat taas uutta potkua ohjaamiseen ja ainakin tuli kerrattua edelliskertaisia oppeja. Tosin muutamia ohjausoppeja kritisoitiin sopiviksi vain bordercollieille tms., mutta mutta. Guy lainasi joltakulta borderia omassa harjoituksessaan ja sai sen menemään todella kauniisti. Itse asiassa hän sai koiran kuin koiran toimimaan helpon näköisesti. Joten kai siinä jotain taitoa on? Perimmäisenä ideana varmasti olikin oppia tuntemaan koiransa, luottamaan sen taitoihin ja antamaan sen tehdä. Pätee varmasti rotuun kuin rotuun.

Kouluttajat tuntuivat taas olevan innoissaan suomalaisten bordereiden kapasiteetista. Guy sanoikin, että jos keski-Euroopassa olisi tällaista draivia myös minikoirapuolella, ei miniagility olisi lainkaan kuolemassa sukupuuttoon sielläpäin, kuten nyt näyttää. Onneksi nyt on Ylisen Eeva Belgiassa koko kesän tuulennopean Xenansa kanssa näyttämässä suomalaista agibordermallia paikallisille. Hyvin Eevalla on kisoissa mennytkin, hienoa!! Lisäksi hän mennee myös kouluttamaan paikallisia ohjaajia. Kiikkustuolini ihan narahtaa kateudesta! Tässä sitä vain istutaan rikkaruohoisella takapihalla lähiössä toisen nautiskellessa elämänsä loistokesästä superhyvien agilitaajien kanssa! Höh.

Tänään hieman huvitti: Pete oli golfaamassa ja kertoi soveltaneensa Guyn oppeja golfiin: tunne lyönti, ole rento äläkä mieti tekniikkaa. Hyvin meni, kuulemma! Agilityyn tarvittaisiin vielä muutama kontaktiharjoitus Caroolilta... Carool jos joku osaa luoda uskoa epätoivon valtaamiin mieliin. Uskomatonta positiivista energiaa, josta voisi ammentaa vaikka kuinka. Haaveilemme jo pyhiinvaellusmatkasta Peten kanssa Belgiaan, nöyrästi lisäoppia janoten.... Koko leiristä jäi mieleen positiivinen tsemppi ja usko taitojen karttumiseen. Kiitos kaikille leiriä järjestäneille. On tosi hieno juttu, että tällaiselle pääsee mukaan! Taatusti eurooppalaista taitoa parhaimmillaan. Jatkan kiikkumista ja joutilaisuuden harjoittelemista sekä pohdiskelen positiivisia asioita (kuten ruokaa).
Feel it!